Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna 1644.
Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin on "hedelmätön" saaminen. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa, ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat, etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli yksityisille velkaa; mutta hedelmällisiksi, s.o. korkoatuottaviksi katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys: onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta? Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan niin kauan, kunnes sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita. Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle 28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.
Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin puheille Kungsöriin.
Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä, mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan; sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.
— Sinuun, Torsten, panen toivoni, — sanoi hän. — Kustaan luonne on toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule. Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa. Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi, todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota; kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! — niin paina kätesi rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: ei, se on täällä! Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän, kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi, Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja — lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden puolesta!
Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja sanoi: — Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se on liian vähän. Aateliston pitää olla kaikki kaikessa, ja minä lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.
Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui nuo sanat. — Alinomaa, — sanoi hän, — luulee nuoriso voivansa uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä. Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin…
Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: — Niin,
Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!
— Älä liioittele, poikani, — sanoi Bertelsköld kohauttaen hartioitaan; noblesse obligé. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse. Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan anna sydämen olla puun väkenä.
Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän", jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.