Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää, mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa, joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui lumeen,
Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa. Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli, että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.
Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus olisi jäänyt tulematta.
Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen — paukahti Kustaan laukauskin.
Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin, pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli kuollut.
Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.
— Olipa se aika moskovalainen! — huudahti nuorukainen sekä iloisena että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton hänen rohkeasta urotyöstään. — Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat, että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin samalla, ja sentähden minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen, viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua; kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.
— Karhulla on kahdentoista miehen voima, — vastasi Rosen lohduttaen; — ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.
— Niinkö luulet? — vastasi nuorukainen mietiskellen. — Hyvä, niinpä tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään — en ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan! Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan — en ole ylpeä. Mutta mitä näen… Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen se on liian pieni.
— Ei, — sanoi Rosen vähän hämillään, — enhän ampunutkaan viimeistä laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli ampumalinjalla.