— Sano, — jatkoi nuori urho, — oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi. Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen laukauksen palkinnoksi!
Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa. Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki, sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.
Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat aikoneensa sen tehdä, jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen kaikuessa odottavan kuninkaan luo.
Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä olevaa.
Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.
Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi olla sitä ennen kertomatta.
10. KRUUNUNVOUTI.
Näkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan majataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa. Kun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon keskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin, että se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän karhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.
Monia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen salaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista taikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen paukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä, että metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat tietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän kaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu enimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka väittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja punaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi vuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat itseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan enimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti lähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja jota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.
Mutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa vaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne, jotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa, alkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin, kuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi epäsuosioksi.