Bertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli tavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä hevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän seuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen viivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties vilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan: oksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti ruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt vasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa olivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä saatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet ylenkatsoivat.
Asiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi meni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan siellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten kuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos kysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs pienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä, oli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta. Toivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina kuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa paikassa loihtimaan pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas oli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty ainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös sängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt noidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että hänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin tarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki kivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi noustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka kuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä luontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta ruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään. Prinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain minuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty houkutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat samaa laukkaa tiehensä.
— Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, — kuiskasi Torsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti ja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.
— Taisez vous, — vastasi kreivi ankarasti. — Kotka opettaa poikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan ja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee mitä sinusta ei ikinä tule, poikani — tulee hyvä soturi.
Hevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle Kungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää kuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan saavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä neuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan kuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä irti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi vaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa. Myyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta aatelismiestä. — En käy luotikauppaa, — hän vastasi närkästyneenä; — mutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi, niin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi pitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas ja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista toisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin vain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi ja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on mies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli, vaikka näöltään on kuin tyttö.
Taneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin Kungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on Arbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin sisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta merkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys paikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui talonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita. Vasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne sijoitetulle hevossiitoslaitokselle — hevoset olivat Kaarle XI:n heikko puoli — ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen kuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15 tahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen likimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas koskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille lähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa kuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin taisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen jokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin keskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän ahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita vieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka luonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten tunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli yksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia hovitapoja.
Kreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä matkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne tavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia esitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä haavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan itselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä, eräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa huonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se oli, mutta täytyi tyytyä.
Alakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa ei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja kuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi. Kuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua kenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua aatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi kreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän tarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen. Mutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan huonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että kannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld päätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa — päätti pyrkiä kuninkaan puheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan verran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli astuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.
Hän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen vastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen majesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen majesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa valmistettiin karhunpeijaisia.
Sohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän, suljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä, jota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä viereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa katkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa: