— Sen saatte kohta nähdä, — vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu … kimaltelevat pikku aallot lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.

3. MAINIEMEN LINNA.

Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin loistoaika.

Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota hänellä ei ollut muille antaa — sydämensä tunteita — turhaan oli hän jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille, niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa.

Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet. Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi, ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti. Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät, mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston, joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä — on hautaholveja ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot 1 ja 6.

Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla; kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä, jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.

Kun selaillessaan Dahlbergin teosta Svecia antiqua et hodierna tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan, loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi, näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.

Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla, pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli peipponen lehdittyvässä koivussa.

Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi. Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa, kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.

Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin — voudin asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja, joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä, jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi muuttanut asiain menoa.