— Mestari Aatami! — huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa pelonalaisesti mulkoillen.
Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa. Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä, varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.
Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät, ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään mestari Aatamille, ja huusi: — Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan. Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä…
— Mikä on nimesi? — kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti, katsoen häntä tuimasti silmiin.
— Niinkuin et muka sitä tietäisi! — vastasi poika uhkamielisesti. — Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.
— On sinulla ilmaa keuhkoissasi, — jatkoi vouti ivallisesti; — olisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, — virkkoi hän työnjohtajille, — antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä selkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää äiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna. Ja te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on, että ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset! Sinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut, junkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun. Te muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa, sen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on lähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!
Kaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon, viedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui vastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten tielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat kokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin voutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa pahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen jälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän aikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan ollut tapana metsästää.
Koiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi sitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku työmiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja verissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden, alkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen katsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän kintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu pyssy olallaan.
Nuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että hän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin, jota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan pitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin hänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä, huomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis ollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat kunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi nöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: — Teidän armollanne on kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.
Vouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe nuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: — Armollinen herra, armahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te ette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä häkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja siellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta, pimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!