— Onko asia niinkuin hän sanoo? — kysyi kreivi Bernhard epäilevin silmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista syytetyksi.
Vouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä kohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä tavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias on arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen nuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään anteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija. Kreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. — Te olette pahasti rikkoneet, — sanoi hän, — enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi jättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan. Mutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään rangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että vast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt armahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään vapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari Aatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja iltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.
Kreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet remahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi repaleista lakkiaan heiluttaen: — Eläköön nuori armollinen herra! Tämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!
4. MESTARI AATAMI.
Voudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla kukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui. Se oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että voutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu lankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus. Vartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä. Rakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua apua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli sitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän varushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.
Vähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami tulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan puiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen vieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin huulille. — Ei ole hulluinta! — mutisi hän. — Nuori kotka tahtoo ajoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen lentoaan rajoittaa.
Sen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret häiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä hyvästejään.
Mestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli kokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta, sanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan työmiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä. Lampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: — Terveeksi, mestari Aatami, — huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; — tämä olut ei ole kasvanut myllykammiossa! — Vouti hymyili ja virkkoi: — Erehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.
Nuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa. Loistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun aurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja toivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän jalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän ympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat he kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään yhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko, kukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja yhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa soinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä ainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa vesihelmessä.
Syntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja loisto, kunnia ja valta — kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä sydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa kukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä, joka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä kuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin suloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin ihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa: