On pilvi valoisa, on synkkäkin sun kasvos' multa peittänyt, mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.
Aurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi Bernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava Turkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui tytön käteen: — hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan uskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän tuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan päätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut puiston tammien taa.
Kokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja epäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti jääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt olla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.
Mestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin huomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa päätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla kumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi tahallisella äänen painolla: — Tämän enempää en ole voinut saada kokoon teidän armonne matkarahoiksi.
— Hyvä on, — vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; — pane ne matkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.
— Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, — huomautti vouti nähtävästi hiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja matkakulujaan.
— Hyvä on, minä ymmärrän, — vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti; — sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki matkarasiaani.
— Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna tai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen pakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että teidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä toivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen suostumasta.
— Mitä te sanotte, mestari Aatami? — kysyi nuorukainen, jonka huomion nyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui viimeiset sanansa.
— Teidän armonne lähtee sotaan, — vastasi vouti. Siellä voi jonakin päivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan kersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan täyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi perin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin sattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa rikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän kunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee, mutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.