— Minkäpä teet? Hän on yksinvaltias!
— Mutta ilman porvarissäätyä…
— Ja ilman talonpoikia…
— Vaiti, puhukaa hiljemmin!
Ylenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. — No hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, — sanoi hän itsekseen, — joko nyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte reduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä yksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä tuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan parasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta eteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin rikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta! Kuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne! Kuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi käy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan ristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea taivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä toivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki hurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt rohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee teidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli on valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta, mainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen vain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.
Kas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld nimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.
Kaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat ilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa toivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi, ylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan myrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan. Alhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat, jotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682 saada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa hehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin, jotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin ankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin y.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu omaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien nauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja levottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot ja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan suosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin helpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta, joka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000 maatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään n.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani kanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat valtaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan nautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu väite, että kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä. Tätä mielipidettä — yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain askel siihen väitteeseen, että kaikki omaisuus on kruunun — ei toki, valtakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna toimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua kruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona ruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä elinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta taajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan hartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo kruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi omaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Päivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret herrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan hevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo Grotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun, suunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin, ruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli luonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin, joka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin, mustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla koristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin; lisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut senaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava, että sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja lyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä sanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti, seurasivat esimerkkiä.
Kreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana ollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n aikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti, hienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan monivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen läheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa — kaikki nämä yhdistyivät Bertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän hänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen synnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin hento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen muuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta uhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut ylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin syntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta Bertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut valtaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan ihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen vallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä niitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut hänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin kohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi muita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste, joka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli säilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että hän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa lähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran tallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut pelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut sotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa voittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä oltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi Bertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja Ruotsin aateliston kesken.