Kuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä kumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin eteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin äsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: Ettekö pelkää?
— En, — vastasi Bertelsköld. — Varsovan ja Kööpenhaminan luona teidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman johdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.
Kaarle XI polki jalkaansa lattiaan. — Mutta minäpä tahdon, minä, että pitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! — sanoi hän.
Bertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta kunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä edelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden kiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.
Vaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta kuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen välillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski häntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. — Menkää tiehenne! — sanoi hän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän ilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä, jotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.
Bertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä tiukemmalle. — Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän majesteettianne kaikkina elämänne päivinä! — sanoi hän nöyrästi ja poistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne astunutkin.
Ovet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas paikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin, kuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti kääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: — Teidän on Jumalan tuomion edessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29] — Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on, että reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun asti.
Sill'aikaa, kun tämä tapahtui kuninkaankartanossa, oli nuori Kustaa-kreivi lähtenyt kuninkaan tallirenkien kanssa juottamaan hevosia joelle, joka jo oli luonut jääpeitteensä. Tallirengit olivat kurillaan antaneet hänelle nuoren varsan, jota ei vielä oltu opetettu ratsastettavaksi, toivoen hänen pian lentävän selästä. Mutta eipä Kustaa ollutkaan sellainen poika, joka päästi ohjat käsistään. Ilman satulaa ja ainoastaan suitsien avulla suoriutui hän niin hyvin, että varsan muutamia kertoja turhaan pystyyn karattuaan täytyi tunnustaa hänen ylivaltansa ja antautua nöyrästi ohjattavaksi edes ja takaisin. Prinssi Kaarle oli sattunut näkemään sen ja asiantuntijana kummastellut vieraan pojan taitoa. Uskollinen Taneli käytti tilaisuutta hyväkseen, luikahti ravintolaan pyssyä noutamaan ja ilmaisi todistus käsissään prinssille, kuka karhun oli ampunut. Seuraukset tulivat olemaan ratkaisevat Kustaa Bertelsköldin koko tulevalle elämänradalle.
Prinssi tahtoi kuitenkin vielä kerran koetella nuoren ratsastajan rohkeutta, hyppäsi siis hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa rannasta tulevia vastaan. Tultuaan kohdalle hän ajoi suoraa päätä Kustaan hevoseen kiinni, aikoen ratsastaa hänet kumoon — leikki oli rajunpuoleinen ja vaarallinen, mutta isältä opittu. Mutta aikomus ei onnistunutkaan. Vaikkei Kustaa ollutkaan varuillaan, käänsi hän kuitenkin hevosensa niin nokkelasti syrjään, että prinssi livahti ohi. Sen nähtyään pyörähti prinssi heti kohta päin, kävi poikaa käteen ja sanoi: — Näenpä, että kelpaat sekä ratsastamaan että ampumaan! Tahdotko jäädä luokseni, niin saat hyvän pyssyn ja hyvän hevosen.
— Tahdon! — vastasi Kustaa ylenmäärin iloissaan.