— Olkoon menneeksi! — sanoi prinssi Kaarle.
Tunnin kuluttua sai kreivi Bertelsköld yhdessä miekkansa kanssa, jonka hänelle toi eräs kuninkaan adjutantti, Kaarle XI:ltä seuraavan omakätisen kirjeen, jonka huonon oikeinkirjoituksen[30] korvasi sen kuninkaallinen, jalomielinen sisällys:
"Herra Kreivi.
Me lähetämme tässä teidän miekkanne, toivoen, että sitä yhä edelleen palveluksessamme kunnialla käyttää tahtoisitte. Teidän Mainientänne ei käy lain vuoksi auttaminen — mitä suinkin yli sen on teille kuuluvaa, tahdomme nyt ja aina lahjaksi jättää. Kuninkaallisen armonne todisteeksi tahdomme täten nimittää Teidät kuninkaalliseksi lähetiksemme Berliiniin sekä poikanne Kustaan paasiksi rakkaan poikamme hänen ruhtinaallisen armonsa prinssi Kaarlen luo. Me uskomme Teidät Jumalan Kaikkivaltiaan haltuun armollisesti.
Kungsörissä Helmik. 24 p:nä 1696.
CAROLUS."
11. SUURI NÄLÄNHÄTÄ.
Oi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä ensimmäinen — sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen katselleet — sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on vuotanut — sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen satoja — täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja jossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen loiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli täynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin; mutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en kiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia, jossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja kaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin morsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka samalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti vertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut; mutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä, en ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon Skeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden rannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla voi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa varten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi! Onnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota sinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria, Konstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä sankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen. Mutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee helmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat ihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei kuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.
Nämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän tilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä Maalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki ahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen eteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy siihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että kuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti sanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin tavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan lähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli anonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä asiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä vuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden muistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa — niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina 1695, 1696 ja 1697.
Kaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien jono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa olivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi tuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena luonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli tavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten monesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja jauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen nälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä pois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja 1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät aikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä mansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja, rakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin kova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen koettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui kuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten seurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät ja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria ja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat tulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta sitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli pienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.