V. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693 vuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin sadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin "vanhoja hyviä aikoja", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti saivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien puutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut tulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu; taivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät iloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja ylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana, äkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.
Vuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja nälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan sinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet hävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa, Suomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat lopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus nälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.
1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista tietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli. Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset muutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun ei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi; Suomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten kimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli kolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja kylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että kevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä kevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua; pelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta multa, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu suuren mustan vuoden nimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja syyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä eneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta! Herrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä palkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä elättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä ulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.
Vuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä. Talvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa sormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat, Hallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta maaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet menivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella. Kevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne harvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin toivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli muutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat aamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän jälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli syksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun 1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo oli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa, että jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan, kukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin, rottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan ennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat. Kesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen metsissä.
Nyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki ihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja joka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin Norrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että rykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka muistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä verrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että hän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin sanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa; nytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi ollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti kuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän kansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät pitkälle riittäneet.
Sillä nyt seurasi — mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja kappaleen seuraavaa — niin kova ja yleinen hätä kaikissa pohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään Jumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä, mitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen vuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen Eurooppaa — hän seuratkoon meitä.
Ei ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta, päässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi; sen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon, Viron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.
Nämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita kasvojaan — kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni vuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja palkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään isäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta. Joukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään halvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä ruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet työntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi muutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse köyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se pian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä leipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi viimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin erään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. "Monta tuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat, konttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa heitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien viettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin siellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan nouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo kuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti haudataan."
Irtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta astui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä talonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei tavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin leiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi, survottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja syötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta eikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin oli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi kävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi nyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa kuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai ohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin loputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski. Nämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita kasveja, muun muassa vehkan juuria (calla palustris). Tämmöinen leipä oli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi helposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen kaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa milloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä ei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja pahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain turvana; perunoita — tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka nyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän kuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 — ei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla tultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin kirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on pelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle riittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa karja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle laskettavana tuona surun keväänä v. 1697.
Kun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan eläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi, joivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää. Metsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat noina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja lampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain, rottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja kaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita kuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat syöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat tyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.