Talonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin sitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän kappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin ensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden laivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä niinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa ryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka perheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän välttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään riittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään kuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä hänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu tilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin pahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta päiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.

Kaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä epäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi voimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi, että vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin toimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla jäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi. Kaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes laupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä kirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri samassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin, kun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit seurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka paikassa.

Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään; kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" — sanoo H. Forsius vuonna 1757 julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa — "vihittiin Kampilla oleva hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle? Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa saattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta Herran kättä, joka pitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!"

Täydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu tehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä kuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä, että niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen jälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai muuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät kuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.

Maaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen kuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä oli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki ihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33] Neljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä muusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156 henkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan rykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696 samaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371 ihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen läänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi lasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat numerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa 840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä, Tammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta, Naantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa 716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta, Tyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840, Ruovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja 25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa yksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66 vierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612, Sotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514, Pietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa haudattiin Turussa 165 kuollutta.

Porvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että Porvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin pitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906, Orimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165 j.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä ainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000 kuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin olivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut korkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen miljoonan paikoille.[36]

Näin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja arpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät, uudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin omansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt vuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen siteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi kruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen itsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo antaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän kautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää antanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen kyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset katosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan istuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.

Mutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin ajan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko yhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun moni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen vielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus siitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu saada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä vuodentulo v. 1698 — ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata, toivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja Suomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni kantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin milloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan sananlasku, joka sanoo, että "hukassa on vain se, joka itse itsensä hukkaa!"

12. LARSSONIN PERHE.

Kun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan, hämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren, selvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen rakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä koristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen nojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. — Mutta enimmin hämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu. Kaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten valitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue, jota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista vastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän liikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä ei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät hevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki muut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä jäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.