Bertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta lähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana. Vähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun siellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain kansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä pitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat tiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan. Suopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä niin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi tarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla äänellä: "leipää! leipää!" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet rukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean herran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin, perässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.
Tuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen ilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta uskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki hyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia odottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa vertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan, innokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti hampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi ajo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan kahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä, kivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon uljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin torille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin — ja tämä kaikki oli muutaman silmänräpäyksen työ.
Olihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin, sillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän raakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin taloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa kartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita isommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti oli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni väännetyt. Kreivi kolkutti porttia.
Pitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:
— Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.
— Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut tänne varta vasten häntä tapaamaan, — huusi kreivi ulkopuolelta vastaukseksi.
Hetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän ullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.
— No, — huusi kreivi uudelleen, — tahtooko isä Larsson antaa minun matkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea porttinsa juuri silmäini edessä?
Tyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti. Kartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä epäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. — Me elämme kuin sodan jaloissa — sanoi hän — öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten saartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa tuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää hyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.
Se, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha, ruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin puettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että herrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan kuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli siihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja kansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa ympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että se olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas emäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa, pulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan ollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin runsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen harvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta, sillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa, jottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan vimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu lampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi pantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä hartaudella ruokalukuaan lukenut.
Tahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta Larssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld perheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa johdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän kahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi tunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä sammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä pettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat herkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.