Kreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään ympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut sattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta annettua kiitosta. — Niin, herra kreivi — sanoi Larsson — eihän lähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet niin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet itsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni, onko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta minkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan kiittää, ettei leipää suusta temmata.

— Luulenpa kuitenkin, — sanoi kreivi, — että jos nuo kurjat raukat tuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi apua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia kaupungissa?

— Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta täällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa, toinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.

— Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia, arveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä tapettu?

— Jumala varjelkoon, miten kreivi puhuu! Ei toki mokomia ole tapahtunut.

— No hyvä, — sanoi kreivi arvokkaasti, — ettette ajattelisi pahempaa kansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy muissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun suuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa, jonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia ryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683 näin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää ja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa kaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi. Samana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly Palermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä; kaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja kokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja päivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä väestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään, ettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä kahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa tarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa hätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne useita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka kuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun puisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä huutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria kaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta porttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä penikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole vielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka minua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen, jo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi tappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät sitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin hädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet alkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain — itsensä säilyttämisen oikeus — vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä yhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa järkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt maan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan rukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja valittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta, se on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin se on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!

— Olette oikeassa, — sanoi Larsson liikutettuna. — Suokaa minulle anteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin lausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen herra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä rahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta varjelkoon!

— Niin, varjelkoon heitä Jumala! — sanoi kreivi. — Parempain aikain koittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän mielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä mitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos tunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä suuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana olemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa itseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä, minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun kuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä, mitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä kuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen voittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan voitavan unhottaa — ja unhottaa Vaasassa?

— Ei milloinkaan, — vastasi Larsson.

— Mutta käykäämme asiaan, — jatkoi kreivi. — Arvannette jo matkani tarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.