— Niinpä niinkin, — vastasi Larsson huolestuneena.
— Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että olen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi — lyhyesti sanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus pidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy itseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki kustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä hallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on kuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla teille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo kuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on onnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan, ole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta kultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa, matkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että olemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi omaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto, mikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen entiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.
— Kyllä ymmärrän; tilanhoitaja ei tohtinut — sanoi Larsson.
— Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta. Jos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne kuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat jyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin minä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme kerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen täällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin hintaan hyvänsä?
— En voi, — vastasi kauppias. — Minulla ei ole sen enempää kuin mitä itse juhannukseen asti tarvitsemme.
— Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, — sanoi Bertelsköld. — Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä pitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.
Larsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella hyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen parasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: — Sedällä Isokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.
Ei ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä ohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan, kun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja alentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. — Voisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? — sanoi hän nöyrästi kysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.
— Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, — vastasi Larsson vitkastellen. —
Mutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.
— Muuta neuvoa ei enää ole, — sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin lähdemme heti kohta matkalle.