Isäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän. Mielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu vastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan vieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin aikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.
Samana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön Perttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli kartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen läheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja varastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että näkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava tasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja uudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen jyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt paljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen kuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut tämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli pitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun metsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon päätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän äveriäimpänä.
Uteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt ensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri Perttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon nimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja neljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän piian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi ruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä nälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää, tuoretta voita, suolakalaa ja puuroa — jotka siihen aikaan olivat Suomessa miltei verrattomia herkkuja.
Kreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta näystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Nuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka sanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti kertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja muiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan tervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi aterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli Perttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään kumarrelleet.
Vaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan loukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää ympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä talonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain vaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle ominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse on ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla koskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi aavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja aatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen mielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli hyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen, tottumusten ja katsantotapojen kanssa.
Kokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä leikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan isännän kättä ja virkkoi: — Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette minun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua ilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea, arvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla antimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa, että voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.
Kreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä koti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas olisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi. Kai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista syynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko, näytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän tervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi. Sen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän ja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä istuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti hän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret esitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin, mutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän otsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin yhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli vain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron Perttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen kamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt vieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä huoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli levännyt.
13. BREITENFELDIN SOTAVANHUS.
Kreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen Korsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa hän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli ollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan liikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista kahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa onnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa, oli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen suvusta sukuun. Se taas, joka muinoin tässä kamarissa asui, oli sitä vastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi kutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina kuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden yön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta kuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin kuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni: "Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!" Ja musta käsi sormuksineen katosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus kuului haihtuvan pimeään yöhön.
Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään, kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.