Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet, vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan, raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.
Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.
Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen, köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin. Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä kunniapaikallaan … mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.
Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: — Arvaatteko, isä, kuka tämä herra on!
Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. — En tunne, en tunne, — sanoi hän päätään pudistaen. — Monta ylhäistä herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet. Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan veroisia … paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?
— Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? — kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.
— Hän se on, — vastasi isäntä. — Älkää panko pahaksenne hänen vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.
— Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! — kertasi Bertelsköld.
— Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra tahtoo.
— Mutta, — sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) — eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne ajoilta — jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?