Ukko varjosti silmiä kädellään. — Sen verran näen, — sanoi hän, — että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia — ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen nunna… Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne vanhat ajat niin mieleeni tulevat … blitzdonnerpapp … onpa yksi, jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä, tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen, minkä Herra on luonut … lähinnä äitiäsi, Lassi… Mutta kuka on tämä herra?
— Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne poika!
— Bertel-sköld … sköld? — tapaili ukko. — Vai niin, vai niin, Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule, salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan, kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja … silloin oli meillä hauskat päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin, niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini… Jumala siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny … ja … mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin … nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus… Lassi, annapa minulle kirnupiimätuoppini!
Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä, henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen mielijuomansa. — Isä kulta unhottaa, — sanoi hän, — että kenraali Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.
— Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus koneentapaisesti. — Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon … herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan, sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä… Olkoon menneeksi, sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.
— Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! — keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.
— Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, — vastasi Perttilä iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. — Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on tarjolla.
Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa, joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat, kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen kätensä — hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi — hänen tuntilasinsa vaahtoaa entisten pikarien mehua!
* * * * *
Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu polveutui vielä katoliselta ajalta.