Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia, Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.
Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän, "eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".
Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta kuollutta lasta — kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden temppelin portaiden juurella.
— Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä tallella olevista tähteistäni, — sanoi Perttilä.
Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat palasivat taloon.
Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen, tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.
— Kuka on rohjennut tämän tehdä? — huudahti tämän nähtyään Lauri
Perttilä vihan vimmassa.
— Sen olen minä tehnyt, — vastasi pieni, satavuotias ukko, astua nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi haltiaksi. — Niin, sen olen minä tehnyt, — toisti hän, — kreivin tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?
— Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? — vastasi Perttilä, kuiskaten jotakin erään rengin korvaan.
Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. — Vai niin, — sanoi hän ja astui poikaa likemmä, — etkö aiokaan totella isääsi, nulikka! Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa alustalaiset kuolevat nälkään — ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika, puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi pitänyt hänelle maksutta tarjota! — Hyi, Lassi, häpeänpä sinun tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin leben ja leben lassen.[38] Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat laitan.