— Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, — mukisi kuusikymmenvuotias "poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. — En, — sanoi tämä, — olen sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.
— Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, — vastasi kreivi ylpeästi.
— Tässä ovat rahat.
Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava Isokyrön pitäjän köyhille.
Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa. Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti kreivin kättä, oli vanha rakuuna. — Hyvästi, Bertelin poika, — sanoi hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi. Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!
14. MAINIEMEN LINNA.
Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet, mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava, eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla. Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.
Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen, hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. — Tulettepa parhaasen aikaan, teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne. Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?
— Niilo Janssenko! — huudahti kreivi.
— Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, — vastasi Lammin mies. — Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta. Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt pidetään sitä kylissä.
Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria hopearahaa!