Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista kuuliaisuutta.
Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä. Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.
Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat, joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40 kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä valloittamaan.
Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään, jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta välttääkseen.
Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä: kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan, lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan linnaan.
Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä. Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin ikkunoihin.
Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan, rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran kehoitettiin antautumaan.
Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin, ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan, ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen tiehensä.
Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt. — Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille! Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat, kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu, nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!
Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka jätti työnsä keskeneräiseksi. — Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä? — kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt erään vanhan tammen taa. — Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita, jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka…