Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui. Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.
— Haavoittuiko kukaan? — huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut luodin vinkuvan.
— Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. — Niilo Janssen lähetti herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.
— Henkesi uhalla — ei lyijyä pyssyyn! — komensi kreivi.
— Lyijyä! — vastasi mies tuskissaan irvistellen. — Teidän armonne on ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! — Kreivi olikin antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies, että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia kivääriinsä.
— No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.
— Se tehdään, teidän armonne! — pyssy pamahti, ja laukauksesta kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.
— Onneton, mitä olet tehnyt? — huusi Bertelsköld.
— Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen. Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on mustaa, pitää hän itseään varten, — ja sen sanottuaan nilkutti mies pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta silmiinsä.
Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen, että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.