— Siis tiedätte sen? — sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä — tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa — onnen kohtalo tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää: sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot … minä söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon, vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi — silloin lensi jotakin syliini. Minä tapailin sitä kädelläni … se oli verinen, poikki hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita; minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin — ja onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa — ja Janssen näytti sormusta — tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä olevaa elämäänne… Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle, herra kreivi!

15. KUNINKAAN SORMUS.

Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697. Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä, kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli tukossa.

Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos. Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.

Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito voinut häntä irtauttaa.

— Sukuni tähti on laskenut, — huokasi hän: — en sure itseäni, suren vain nimeäni ja lapsiani.

— Älkää surko, — sanoi lempeä naisen ääni:

"Ken uskoo Jumalaan, on Hänen turvassaan kaikkina päivinänsä."

Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa herahti. — Älkää surko! — toisti hän. — Jumala kaikkivaltias kääntää surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen milloinkaan olleet.

Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät hänet tulevaisuuttaan näkemästä. — Kreetako se on? — sanoi hän raukeasti. — Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene kotiisi — äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta rakkaimman poikasi.