— En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, — vastasi Kreeta levollisesti, — mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan — tiedättehän. Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta, mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja…
— Ja kaikki…?
— Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.
Kuudes oli Janssen.
— Jumalan olkoon kiitos! — huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen huokaus kevensi hänen rintaansa.
Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. — Jumalaa kiitetään ihmisen kuoltua, — sanoi hän, — mutta se tehdään siksi, että sielu on pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa, on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.
— Sinä olet oikeassa, — sanoi kreivi, — se oli synnillinen kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että rakkaimpiani uhkasi varma häviö.
— Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, — sanoi Kreeta nuhdellen. — Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!
— En ole ihmisiä pelännyt, — sanoi kreivi kiivaasti; — satoja kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla. Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta onnesta. Sen on isäni tehnyt — tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta — mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti… Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt. Sano minulle — ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen — minne on kuninkaan sormus joutunut?
Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. — Ellei kreivi pane kauniisti vuoteelle lepäämään, — sanoi hän, — niin menen tieheni. Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.
— Sormus! Sormus! — jatkoi Bertelsköld. — Minun täytyy tietää, minne kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin, niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.