— Sanokaa minulle, — sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, — eikö ole epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden, sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän, joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on laupeuttakaan?
— Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni! Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno, joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa voimansa, kun niihin ei enää uskota — mutta me olemme aikamme lapsia; minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi. Minä tahdon tietää, missä sormus, on.
Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä vaarallisesta aineesta. — Olenko minä velvollinen pitämään teidän sormuksistanne huolta! — sanoi hän, ollen närkästyvinään. — Pitäisi riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta, nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi, että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä, Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.
— Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, — vastasi kreivi, kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. — Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus joutunut?
— Se on minulla, — vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan, ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.
— Sinullako? Onko se täällä?
— Se on minulla täällä.
— Niin anna se tänne — pian! En jouda odottamaan.
— Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.
— Kas tässä, — sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan kalliin sormuksen, — kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen, keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen omistajan voima — ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee kuningas…