— Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa, mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte — oi, tottapa se on paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!
— Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta varten — kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston näitä molempia välittävän aseman avulla — ja siihen me tarvitsemme valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla kuninkaan sormus?
Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. — Olen köyhä ja oppimaton nainen, — sanoi hän, — enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja. Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä … vaimoksenne?
— Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö, kieltäydyit…
— Minä sanoin teille: — Bernhard on unhottava minut, ja minä olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata, ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?
— Luulen niitä olleen seitsemäntoista… Oi, Lodoiska, näin sinusta unta viime yönä!
— Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?
— Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.
— Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."
— Mutta sormus oli silloin isäni oma.