Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt, kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.
Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella äänellä: — Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala, että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.
Bertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.
— Sen jälkeen, — jatkoi maaherra, — on minulla iloisempia tietoja teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.
Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta, joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen. Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja kuiskasi: Tämä sormus … Torstenille … sanokaa hänelle … kuningas … ja kansa … aateliston avulla…
Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon ylemmä, jatkoi parooni Creutz: — Kun mainitsitte poikanne Torstenin, niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin. Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat, rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota. Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin jälkeläisenne. — Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni, mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, — hyvä merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä kevätpäiväksi… Ah, nyt pilkistää aurinko esiin… Mutta…
Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon, hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.
Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut. Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet vapaina liikkuivat — ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa, ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.
Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta. Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!