— Sano minulle, Johannes, — sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, — riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?
— Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, — vastasi ylioppilas, tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; — minä annan teille anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin "riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä vielä ankarasti ottelemme; dominus Miltopaeus todistaa, että dominus Bång on aasi ja dominus Bång todistaa, että dominus Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla, ollessani posterior opponens, perin pohjin nolasin dominus Bångin, sekä majorem että minorem kuin myöskin conclusionem. Dominus Bång tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan furibundus ja uhkasi vetää minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut kirjoja dominus Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti ahdistettu taikuudesta. Mutta … kah, minnekä se mestari Aatami hävisi?
Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua, katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.
Nämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.
Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen, oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen. Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.
— Kello on kymmenen, — sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli tottunut kotonaankin käyttämään. — Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.
— Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! — vastasi ylioppilas. — Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi olin luonanne, ja jos te olisitte dominus Bång, niin kutsuisin teitä väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: num homo Deus sit? Vastaus: certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero (scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat probandum.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!
Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa. Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten. Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi nolaamaan dominus Bångia.
Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja unia. Hän oli istuvinaan auditorium majusin alemmassa kateederissa, hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi ex officio opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin professori Bång, säihkyen odium theologicumia. Turhaan turvautui respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.
Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään kohdalta. — Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, — ulkona on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. — Ja hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna kauhean dominus Bångin untaan häiritä.