Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi, kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.
— Ka, Johannesko se on? — sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan niin tyly kuin tavallisesti. — Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan? Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä maita mantereita kierrellä.
— Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? — vastasi vieras, joka oli alun kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha, mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. — Mikäs auttaa, kun täytyy? Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä, eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä, että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä, että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku morsiameni.
— No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?
— Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle Martinus Miltopaeukselle. An homo bestia sit? Vastaus: Certe, quia comedit similes suos[1] — ja silloin, — lisäsi ylioppilas ongelmainen hymy huulillaan, — ajattelin minä sitä mainiota siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.
Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta, vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi kamaria. — Levähdä nyt, — sanoi hän, — minä käsken Kreetan tuomaan ruokaa.
Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä silmiään.
— Mitäs nyt? — sanoi Johannes ystävällisesti. — Oletko itkenyt, pullula mea?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi ollut minua noin ikävä?
— Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, — kiiruhti isä vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään. Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa niellä.
Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata; hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa viilipyttyä. — Totta totisesti, mestari Aatami, — sanoi hän, — te olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä, pehmoinen naisen käsi — numen domesticum, niinkuin me sanomme kohteliaammin kuin dominus Bång, joka aina puhuu mala herbastaan, rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan — ja sitten on teillä maaseudun rauha, otium mentis ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa ja joiden paimenkuningas te olette…