Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana koetti lauhduttaa heidän mieliään. — Minusta nähden olisi parasta, sanoi hän, — että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada rangaistuksen julmuudestaan.
— Oikeutta? — matki Lampelan vaimo katkerasti. — Valita yhtä hyvin rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies, joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin, että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä tekee!
— Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen miehen vaiheille, — huomautti miehistä toinen.
— Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja piikatyttöä, — laski toinen; — mutta jos hätäkello alkaa soida, saa hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.
— Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, — luki vaimo. — Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette, ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.
— Pian veneeseen! — huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme soutaneet vastaiselle rannalle.
Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. — Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, — sanoi hän itsekseen. — Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.
Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli laineen soitto uinailevia rantoja vasten.
5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.
Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin, josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.