On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: — Kiitä nyt Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni. Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni, leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai tyttö — pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!
Ja tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.
— Mutta mihinkäs te joudutte? — kysyi Johannes levottomasti. — Minä en jätä teitä.
— Ei mitään mukinata, poika! — vastasi vouti äreästi ja työnsi Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki oli tullut apuun … silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli häntä voinut vahingoittaa.
Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut, joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.
Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa. Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän oli pelastunut.
Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24 miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia. Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja tiheimmin asutussa seudussa.
6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.
Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin, joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000 kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta. Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi, kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."
Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä — mitä uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa, intohimoja — ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa, neroa, — mitä verisiä tappioita — kalliisti ostettuja voittoja, hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia, mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa, vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi 120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.