Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä. Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000 kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi, kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.
Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman suojaa ja ilman ruokaa.
Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan, josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä. Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet. Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät, kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä. Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan, taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi; villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen. Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.
Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys. Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu. Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.
Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000 kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin 700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.
Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt; ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657 sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.
Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.
Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin; tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan. Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki kaatuneet … ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.
Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin. Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä "neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi. Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. — Haa! — huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, — antakaa minulle Liettua takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.
— Teidän majesteettinne, — vastasi yksi eversteistä, jotka olivat kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, — antakaa minulle kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva teidän.