Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut odottanut. — Ja kuka — sanoi hän, — antaa minulle varmat takeet siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?
— Onneni, — vastasi eversti rohkeasti.
Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka seisoi hänen vieressään. — On siis vielä ainakin yksi kuolevainen, joka luottaa onneen, — sanoi hän.
— Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen luottamaan, — vastasi Schlippenbach.
Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen, katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia toiveitaan. — Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, — sanoi hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä odottivat.
Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin hänet keskellä yötä — hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää — ja ollen varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään illalla — jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi. Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä — paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin todellisuuskin tällä hetkellä. — Kirottu brandenburgilainen! — huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö. — Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa. Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa jäsenet!
Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. — Sakaali on koiran sukua, — sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. — Pitäkää lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: — "luvataan, mutta ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.
— Olet oikeassa, — virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. — Petos petosta, kavaluus kavaluutta vastaan … ah, hyvät herrat ja ruhtinaat, odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.
Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi — ja se vaikutti hänen kukistumiseensakin.
— Mutta, — huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli silmäillyt Puolan karttaa, — mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä; olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan — niin turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen häntä ikuisesti seuraamaan?