— Teidän majesteettinne, — sanoi suosikki, — en usko tähtien ennustuksiin, — voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, — mutta on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta kirkkaampana.
— Tuo Bertelsköld, — jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen puhetta, — hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä oikeuttaa hänet noin puhumaan?
— Todellakin, — virkkoi Schlippenbach, — kreivi Bertelsköld on omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.
— Olet oikeassa, — vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä tarvitsen. Ja kuitenkin, — tällä hetkellä minä halveksin heitä.
— Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo. Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.
— Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset puolelleni.
— Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä, pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.
— Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se sitten tavalla millä tahansa, — virkkoi kuningas synkästi. — Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.
7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.
Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi kevyttä kenttäkanuunaa.