— Kenraali on onnen suosikki, — virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
— Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.
— Hänkö onnellinen! — huudahti nuorukainen miltei katkerasti. — Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa, kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen loiston siunaus…
— Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen silmästään lempeää Meriä muistellessaan.
— Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!
— Se on isoäitinne isän kirous! — virkkoi Pekka surullisesti päätään pudistaen.
Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan, missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen, vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.
Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla. Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.
Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.
Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa. Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.
Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa varoittaakseen jäljestä tulevia.