Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa, kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat suuttumusta. — Kenraali, — sanoi hän, — pyydän heti paikalla eroni, ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän olisikin isäni!
Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua, sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: — Minä ymmärrän sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.
Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan, heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien tukehduttamalla äänellä: — Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne, isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun; tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!
Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: — Viekää arestiin tuo poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.
Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui vastustelematta pois vietäväksi.
— Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia! — mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. — Kaikki miehet paikoilleen! — lisäsi hän kuuluvalla äänellä. — Tykistö esiin! Laukaiskaa!
Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu. Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät sillä rannalla piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen, ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut tuottanut vieläkin suurempaa.
Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle selkänsä.
Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla. Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle. Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän, joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä, se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.
Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin, joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen saarroksessa.