Mutta se sikseen. — Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä Puolaan ja ruotsalaisten alueille.
9. TOINEN RAKKAUS.
Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä, mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.
Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella — joen, jonka puolalaista nimeä ei kenenkään kieli käänny lausumaan, — näkyy vielä tänäkin päivänä Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden, ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata — kuvastaen siinä kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen alapuolella mitään kansaa.
Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin erikoisiin varokeinoihin?
Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi kuin ne, ja se vihollinen oli — rutto.
Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska, kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld, kahdeksantoistavuotias.
Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä tähtitaivaalla … miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa etelämaisen auringon häikäisevä hehku.
Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.
— Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! — sanoi ruhtinatar, kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen välkkyvän tummia suortuviaan.