— Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin ja katsahtamaan ulos ikkunasta.
Kuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli yht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan tulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa taputti Bertelsköldiä olkapäälle. — Kreivi, — sanoi hän, — tuosta uutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa — jos saatte aikaan sen, mihin olette ryhtynyt.
— Niinkuin käskette, teidän majesteettinne, — vastasi Bertelsköld.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden latvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä. Ruotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli talvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että silta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella. Pohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.
Pakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla uskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan sotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean oriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän voionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä luistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi matka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.
Alussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti säästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen vaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi hän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään. Yhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli hevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion alla, niin että vesi purskui … mutta tuo peloton sotilas riensi kiitävää vauhtia eteenpäin … vielä hetkinen … ja Bertelsköld seisoi vahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa kaatui kuoliaana maahan.
Aurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja talvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.
Bertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella Middelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli kokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla hurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin kuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon matkan oikeaa tarkoitusta.
Bertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen vielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja kyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa tekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui ystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn mukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset luistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.
Bertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin ja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat hyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan. Kaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla … kun Bertelsköld odottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä kiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja lähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä.