Hämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään, ennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti esiin … se oli ryöstetyn pojan äiti … hän repi tukkaansa, lähti ajamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas, lähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja meni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään. Turhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut mahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta palasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.
Onnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle rannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten leirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni kuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi jokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää — koko hänen sotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.
Mutta Bertelsköld tuli. — Olen ratsastanut Beltin yli, teidän majesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on siitä elävä todistus Fyenistä! — Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin. Hänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän vehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen viihdykkeeksi.
Kuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar Kristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. — Kenraali, — sanoi hän, — ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän jälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne. Ja tämän jälkeen — lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, — käymme tervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.
— Tämän jälkeen, — kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, — tulee
Bertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.
— Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, — vastasi Tott; — sitä minä suuresti epäilen.
Illalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan erityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva juomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin vertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin hän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin kruunua päähänsä. Useat kerrat — ja viimeksi Rákóczin kanssa toimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa — oli kuningas kannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo seuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo reininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin rikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat hänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan pikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi. Olihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli mahdollinen.
Vähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka eivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan talonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän ympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt suuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki pelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä odottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne, Halland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja yhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan itsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin ruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä vasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan sotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä kunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja toisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet ilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina oli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin Bertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten Bjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri, paiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini siitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: — piruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko meidän suolavettä särpivän?
Bertelsköld tyhjensi maljansa sanaakaan vastaamatta.
— Tuo mies tuossa, — jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, — se on syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita syönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä…