— Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, — vastasi
Bertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.
— Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! — jatkoi Bjelke samaan tapaan. — Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä isää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi … sillä olikin jossakin Suomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.
— Vaiti, kreivi! — huusi Bertelsköld pystyyn hypähtäen.
— Ja hänen äitinsä, — jatkoi yhä Bjelke, — hänen äitinsä, hyvät herrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden…
Ei ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas lensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen pystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti myöskin Bertelsköld omansa.
Loukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes koettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain siihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä kaksintaistelua; — Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä sytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli kaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat niin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut ehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli välittänyt kuninkaankaan mahdista.
Molemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita, molemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa huvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin matala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin siinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä suurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut vastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa, voimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta pyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.
— Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, — huudahti Bjelke, — että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin ei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä. Hänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus; hän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän tapella rehellisen ritarin kanssa.
Nuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. — Kenraali, — sanoi eräs vanhemmista upseereista, — me olemme kristityitä sotilaita emmekä suvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen; sanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain puheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne vakuuttaneet.
Bertelsköld epäili hetkisen, — mutta suuttumus ja kiusaus voittivat… — Totta on, — sanoi hän, — että kannan sormusta suuren kuninkaan muistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on joutavaa taikauskoa.