— Alkakoon sitten taistelu uudelleen.
Ja taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt Bertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen vasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan. Maailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja ainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet kuolemasta.
Muuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta pienen kuparisormuksen. — Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? — kysyi hän.
Toiset nauroivat. — Eihän tuo ole edes kultainen, — sanoivat he. —
Ei se suinkaan voi olla se oikea sormus.
Kysyjä nakkasi ylenkatseellisesti sekä sormuksen että sormen luotaan.
Pakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois juurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen kaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon mukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden sokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja intohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen vuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita; pelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä itselleen ennustaa.
Bertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina ollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken miekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin tammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi siitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.
Vuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko oli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen ja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen kipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu saada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut Beltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko lähti liikkeelle.
Ratkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa Bernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen oli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä. Sokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä vaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar Kristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli kauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan Regina von Emmeritzin kuva.
Kenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän muisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen äitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut kyyneliä vuotamaan.