Bernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä silmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen käteensä — ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta syntynyt.
— Tämä oli äitisi! — sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä. — Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä itseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen yhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.
— Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen, — vastasi Bernhard. — Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja teillä on äitinne sormus.
— Ei, ei, — vastasi Bertelsköld kiihkeästi — minulla ei ole sitä enää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on minulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen sormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä seuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään vastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja sukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa häntä tuhotakseen… Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta samalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen voiman kielsin … älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei sen oma kirous seuraa … ota varteen varoitukseni … minä olen ollut onneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä vastaan … olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun huomenna kuolla.
— Teidänkö, joka olette niin monesta vaarasta pelastunut…
— Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus tiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä jätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni. Kohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä elää leski … musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan, mihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja verta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta Böömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun; rakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele autiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä kiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.
-: Minä lupaan sen isäni. Mutta…
— Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten — äitisi luona!
Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.
Sen tehtyään poistui hän nopein askelin.
Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen luottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt olkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle. Ikuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin ylisti lauluillaan, alkoi.