Ratsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta pienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin lahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja Tottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja Berends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki tuo aavalla, sinisellä jäällä … hiljainen ja totinen, niinkuin olisi avonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää, laskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä suitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu vaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat hurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.
Noin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli komennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi Fyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko hukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta ruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä kanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi hajoitettiin, osaksi vangittiin.
Kaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt sotajoukkonsa nopeata voittoa. — Seuratkaa minua! — huusi hän ja teki vasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa paikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta hyökkäsi sinnepäin. — Varokaa itseänne, Bertelsköld, — huusi Dahlberg ohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena eteenpäin … varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen … te ratsastatte liian taajassa!
Mutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan tuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä. Taajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun yht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi eteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli keskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten nähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää lainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen. Molemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan lähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.
Kaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa. Tanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään … kuningas käänsi katseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen ja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli taistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas Fredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä Tanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.
Mutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä, mutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti jonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn tuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki Svendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. — Se oli kamala, synkkä retki, — kirjoittaa siitä Fryxell. — Hevosten kavioiden alla muuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin sulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä puolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi. Muutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.
Mutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,
Langelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista
Seelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan
saaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.
Helmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin
Seelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty
historian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja
Skåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.
Kuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin suuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut hänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen: — Tanskan sain minä halvasta.
Nuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä ja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin itsekseen: — Bertelsköld oli urhoollinen soturi — nuo muutamat sadat hukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia … mutta Tanskan sain minä sittenkin halvasta. — Niinpä niin … mutta ei hän sitä saanutkaan.
Usein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.
Mitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?