Oma itsensä.
Kaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin inhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.
VÄLSKÄRIN VIIDES KERTOMUS.
NOITA-AKKA.
Ei, serkku hyvä, — virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan, joka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin, kun hän oli tosissaan — mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei mitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset olisivat olleet tositarinoita, — ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan uskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän olisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä vain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet ensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja ujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi hellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut luulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja sydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on anteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te teette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo, samanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää hänestä, en totta tosiaan tahdokaan.
Puhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt — hän lämpeni aina, kun puhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä maailmassa — ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen ympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin sydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa. Anna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän kirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että hänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista korutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä pikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä paperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.
— Serkkuseni, — virkkoi välskäri säyseästi, — sallikaa minun tehdä teille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin sankarin päättää päivänsä?
— Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta että asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun hän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat saaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa ja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin tällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori pariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat päättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi kiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä? Niinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.
— Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille käyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi, serkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja romaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se varsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä samanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä varsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista historiallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan vielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä kunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon kolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo idättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan tuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa kukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena sellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei tällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi kuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan, että minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni tekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse leipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja…
Anna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei isoäiti pitänyt tästä vertauksesta.