— Hiljaa, lapset, — varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta palkoa päällekkäin. — Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin, serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!
Ja välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.
1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.
Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.
Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon. Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään tyven, auringon valaisema järven selkä — yksi noita omituisen ihania ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin, sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin, mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua aavemmiksi ulapoiksi.
Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.
Jo voitiin erottaa laulun sanatkin.
Odotellut olen minä ystävää
Niinkuin aamua lintunen.
Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
Oli rintani riemuinen.
Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka, ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:
Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton, kuin kuohuva kosken laine.