Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä paikoillaan.
— Katsokaahan nyt, — nauroi tyttö, — eihän tämä nyt ollenkaan vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?
— Siksi, että sinua katselen, — vastasi nuorukainen viattomasti, mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät tulipunaisiksi.
— Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.
— Souda sinä, niin minä pidän perää! — Ja samassa siirtyi nuorukainen perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat. Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:
— Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden hän katsoo minua?
— Siksi, että olet niin kaunis.
— Niinkö hän luulee? — vastasi tyttö niskaansa nakaten. — Tietääkö hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa on kaunis etkä sinä, sanoi hän.
— Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen…
— Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan hovipoikanakin … hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin minä … sitä en ikinä usko.