— Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä kuudennellatoista sataluvulla.
— Mitä on serkulla siitä vielä kerrottavaa?
— Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon vuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja valistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä kulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait vartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti, astu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät vakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin aikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen, monet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.
— Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon parempi kuin nykyinen.
— Senpähän nähnemme. Ja nyt aloitan minä viidennen kertomukseni.
I. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS.
Ajan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut siitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi Kustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on pfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus: onni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn luoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema tautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia valtansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. — Hän kaatui kuin tuppeensa taittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten pään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen voittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen valloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa — valtakunnan hermot puutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja ruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet valtion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä sodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.
Ruotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun Eurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut jättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli elänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen sotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan polvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on itsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia, unohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen lihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole — se elää vielä, taistelee, voittaa — se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi muinaiselle loistolleen.
Kas, siinä näemme aatteen voiman ja suuruuden kansojen pystyssäpitäjänä.
Mutta aineellinen pohja — ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä suurta sielua — vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi ollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut Ruotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä kuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on pidetty — että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri seikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja valtiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin Ruotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta Kaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa vaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain kukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti esiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja vuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.