Kun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä rataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että kruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä holhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu tyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren takaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään riitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä ja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen tarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon Kaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä kokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä hallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.
Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa aatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset riehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit kiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki tuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset puhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko kohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät noitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja tuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.
Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin, mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio kirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa häntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja nuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan maan hätää hellimään.
Kertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI, ollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle. Oikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen kuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi kutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan äärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.
Merellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta uljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella — monta hempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta suurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär, vihertelevä Ahvenanmaa.
Pohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen rantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen kallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät vesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri kesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia kivimuureja vastaan.
Ahvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi lukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla kalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää valkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna leipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä rannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.
Tämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner kirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana oli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät metsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan saarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä suurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot vielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen metsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin linnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun 2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven tappaa, rangaistaan kuolemalla", mutta jos hän erityisestä armosta siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän asetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu täytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon, kujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu päinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin vainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]
Kun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin poikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä vasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin kapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan suurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni, sekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä 1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä odotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli määrä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen kuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja ikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen tulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.
Päivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele maailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi, laineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat viehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin leikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt, paimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan, sillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut tilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin pappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa lähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.