Kellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen fregattilaivan "Iriksen" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia aaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti lähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli "Kastor", toinen "Pollux", ja jotka molemmat olivat varta vasten kuninkaan huviksi rakennetut — sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä rohkea purjehtija että uskalias ratsumies — luovi veitikkamaisia mutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla välttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse ohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja pelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua puuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli alamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas osoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän sentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn kestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.
Kello 7 illalla laski "Iris" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja kuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin pursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin riemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan nousua Ahvenanmaan manterelle.
Siitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen ruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt, eivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut muita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä oli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille hovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki muut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä: joko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien selkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä turvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki tämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie pappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista levisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.
Niin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan laskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori kuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja vilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli hänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin enemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar Hedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto porvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin niin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta yhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin tulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan kauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli valtioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat keskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari Kustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki perhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon ympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein muitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen seuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana holhoojahallituksen aikana — tuona aikana, joka loisti kuin laskeva aurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut ehtinyt muuttaa.
Väkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut käytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin pihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin tukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä ennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt kuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle. Ylhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet myrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja huolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin nyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.
Päätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen kaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan tavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen hartioilleen, — ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa muotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot, enemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja hellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti näkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen; leveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen kasvoistaan ja mustista kiharoistaan.
— Ei, mutta katsopa tuota! — huudahti jotenkin kuuluvasti muuan lähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä, jonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. — Katsohan nyt,
— Kreeta, se on itse kuningas, tuo — semmoiselta pitääkin kuninkaan näyttää!
— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi hänen viereisensä, toinen kukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot uhkuivat terveyttä ja viattomuutta. Sinäkö muka tietäisit, millainen kuningas on!
— Niinkuin en minä tietäisi! — jatkoi toinen toimessaan. — Kuningas on pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta — semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän on nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien kaitsijana.